Minussa on ripaus jungilaista pedagogiikkaa, aimo annos freudilaista peniskateutta, steineriläistä vapaan kasvun ajatusta, jopa alkiolaista maan möyhennykseen ja rikkaruohojen kitkemiseen perustuvaa aktiivikasvatusta. Tämä sekoitettuna järjettömään väkivaltaan ja luontaiseen epätasapainoon on keitos, jossa minuus kelluu kuin ihrahyhmä lihasopan pinnalla. Minuudesta ei saa kiinni, se pakenee kuvitteellista lusikkaa sulavasti ja hajoaa pienemmiksi rasvapisaroiksi, sitä on mahdotonta ryystää edes lautasen kulmalta ellei särvi koko keitosta, mistä taas aiheutuu pahaa oloa. Ja jos ei pidä varaansa, voi jotakin rumaa pulpahtaa pintaan, nousta pohjasta kuin hukkuneen hiukset. Sitä varten minulla on kiveni, pitämään suruni kurissa. Jotta ne eivät kellusi.
Surujenkerääjällä on kaksi tehtävää: Palauttaa suvun nimi ja heittää kivinä mukanaan kantamat surut Aurajokeen. Surujen kerääjä kertoo erään suvun tarinaa. Tämä on Katja Ketun esikoisteos, mutta kolmas hänelta lukemani romaani. Tässäkin on jo mukana itselleni hyvin tutuksi tullut ja ihailemani Ketun tapan kirjoittaa, on murteellisia ilmaisuja, sanaleikkejä ja kekseliäitä kuvailuja. Asiat sanotaan suoraan kaunistelematta. Suudellessakin maistuu räkä. Mutta huomaan myös tämän ja Kätilön välillä tapahtuneen huiman kehityksen. Luin tämän kahteen kertaan peräkkäin, koska en ensimmäisellä kerralla kokenut saaneeni kirjasta tarpeeksi irti. Ajattelin sen johtuvan omasta mielentilastani, mutta toisella kerralla ymmärsinkin Surujenkerääjän mielenterveyden tilaa paremmin. Hyväksikäyttöä, surua, traumaa, muistojen kadottamista ja niiden paloittaista esiin tulemista.
WSOY 2005
Sivuja: 256
****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti